Terhi Tarkiaisen toisinkoinen, eli toinen romaani, Kitty, eli kuinka mies tuhotaan (Tammi 2020) vie lukijan 1740-luvun Lontooseen. Nuori Kitty Blackstock joutuu kohtaamaan yhteiskunnan, sukupuoliroolien ja elämän vaatimukset heti tarinan alkupuolella, kun hänen suunnitelmiensa rattaisiin heitetään kapuloita oikein olan takaa. Teoksessa seurataan neuvokkaan Kittyn luovimista esteiden ohitse ja yli, Lontoon köyhillä ja äveriäillä alueilla sekä pohjoisemmassa Englannissa.
Tarinan alussa tapaamme Kittyn isänsä apoteekissa, jossa hän on oppinut nuoren elämänsä aikana valmistamaan lääkkeitä ja mikstuuroita vaivaan kuin vaivaan. Apoteekkarin uraa ei kuitenkaan pidetä soveliaana nuorelle naiselle, vaan asiallinen naimakauppahan se on, joka turvaa naisen tulevaisuuden. Kitty ei tällaiseen usko, mutta kun miehet suunnittelevat naisten tulevaisuudet, elämä tulee väliin raadollisuudellaan kuolemalla ja sivukujien väkivallalla, Kitty huomaa kuin huomaakin olevansa naimisissa vanhan kihtisen kauppiaan kanssa. Tästä alkaa melkoinen kissa ja hiiri -leikki, jossa on tuulahduksia ylpeyksistä ja ennakkoluuloista, humisevista harjuista ja muista klassikoista. Silti tarina on ihan omanlaisensa, ja vaikka se nyökkää esikuville, on se häpeilemättömän oma itsensä.
Tarina on juonivetoinen, ja vaikka pääosassa on Kitty, näyttelevät miehet suurta roolia hänen elämässään. Kaikki kolme – aviomies, intohimon kohde, inhon kohde – näyttäytyvät aluksi yhdestä kulmasta, mutta sitten asetelmat kääntyvät päälaelleen. Tämä johtuu myös siitä, että Kitty kasvaa ja kehittyy näkemään kostonhimonsa yli. Hänen kohtaamansa vääryys on johtotähti suurimman osan tarinaa, mutta onneksi siihen tulee sävyjä loppua kohden.
Tarinan sävy on toisenlainen kuin kirjailijan esikoisessa, Pure mua -teoksessa, sillä vaikka tässäkin on mustaa huumoria mukana, ei tähän olisi sopinut samanlainen hirtehishuumori. Samaa teoksissa on tyylilajien yhdistely siinä mielessä, että kumpikaan teos ei ole puhtaasti jonkin tyylilajin edustaja. Kittyn tarina ei ole janeaustenmainen, aika kaukana siitä, vaikka niin voisi ehkä kuvitella miljöön perusteella. Ehkä pienen vertauksen voisi tehdä Ylpeyden ja ennakkoluulon lukeneille ja erityisesti 90-luvun sarjan katsoneille: jos muistatte, kuinka sarjassa näytettiin kohtaus Lydian ja Wickhamin vihille karkaamisesta ja majatalossa piileskelystä, niin Tarkiaisen kirja kulkee siellä majatalonäyttämöllä eikä salongeissa iltapäiväteellä. Tarkiainen on yhdistänyt tarinassaan sääty-yhteiskunnan salonkien käytöstapoja köyhempien ryhmien karkeuteen tai hienostumattomuuteen. Kitty on tavallaan oman aikakautensa sukupuoliroolien vanki, mutta intohimojensa suhteen vaikuttaa nykyaikaiselta. Jos lukija odottaa ja haluaa tarinan olevan kuin Jane Austenin kynästä, niin voin vakuuttaa, että odotukset eivät täyty. Henkilöt ovat varsin lihallisia ja viettiensä viemiä, ja päähenkilön unijaksot ovat hyvin kaukana Longbournen silkoisesta maailmasta.
Kenelle kirja siis sopii? Varmaankin niille, jotka pitivät Pure mua -romaanista, sellaisille periodiromaanien ystäville, jotka eivät pelästy varsin pitkälle vietyä realistista kuvausta 1700-luvulta tai seksuaalisuuden kirjosta, seikkailuromaanien ystäville, nokkelien ja päättäväisten naishahmojen ystäville, kepeän lukukokemuksen ystäville, näin alkajaisiksi. Hyvin ja vetävästi kirjoitettu, ja huumoria on mukana sopivan hillittyinä annoksina, vaikka revittelyynkin kirjailija kyllä pystyy. Tällä kertaa sitä oli mukana tähän tarinaan sopivasti.
Kirjaston kirja.
Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan. 427 sivua. Tammi, 2020.
Muualla kirjoitettua:
Pirja & Kirja 